Italian Mansikka

Italian suomalaisten Mansikka-lehden blogi

Monday, April 10, 2006

KOLLEKTIIVISTA SURUA



Kollektiivista surua ja yksityistä häpeää

Koko Italiassa oli kuukauden ajan seurattu järkyttyneenä julmimman mahdollisen lapsikaappauksen kehitystä, samalla toivoen hartaasti sille onnellista loppua. Samalla olimme kovasti huolissamme, koska epilepsiaa sairastava pienokainen olisi välttämättä tarvinnut tiettyä lääkettä useita kertoja päivässä.

Kaikkien tyrmistykseksi kaappaajat olivat jopa televisioruudussa korvausta vastaan teeskennelleet tietämätöntä ja vedonneet muka ulkopuolisiin roistoihin. Järkytyksellämme ei ollut rajoja, kun kuulimme televisiosta, että pieni, tuskin puolitoistavuotias Tommaso olikin julmasti surmattu jo kaappauspäivänään. Mikäli kaappaajilla oli ollut aikomuksena vaatia lunastusrahaa pojan vanhemmilta, se jäi tekemättä. Kenties siksi, että poliisi pääsi kaappaajien jäljille melko nopeasti.

Viha ja voimattomuus valtasivat minunkin mieleni. Oli ollut jo selkäpiitä karmivaa ajatella, että niin pieni lapsi, joka vielä oli sairaskin, riistetään äitinsä sylistä ja vanhempiensa huomasta. Se on järkytys silloinkin, kun se tehdään olosuhteiden pakosta ja ilman väkivaltaa, kuten tapahtui Suomessa kymmenille tuhansille lapsille, jotka lähetettiin Ruotsiin ja Tanskaan sotaa pakoon. Olin siellä itsekin suunnilleen Tommason ikäisenä, vaikken muistakaan siitä mitään. Ja tuskallinen ero oli varmasti vanhemmillekin.

Emme ole vielä saaneet tietää kaikkea Tommason ryöstäjien ja surmaajien tarkoitusperistä. Mutta pojan kohtalo on nostanut esiin italialaisissa ja meissä kaikissa kollektiivisen surun, jota ilmaisi mm. yli 50.000 ihmisen osallistuminen kyynelehtien pikku Tommyn hautajaisiin ja lukemattomat kukat ja lahjat, joilla häntä haluttiin muistaa. Ja uskon, että moni hautajaisista vain väläyksenkin kuvaruudussa nähnyt joutui pyyhkimään silmiään. Siinä missä paikalla olleetkin.

Kollektiivista surua Suomessakin

Tommason ryöstöön liittyvät yksityiskohdat ja motiivit ovat vielä tutkinnan alaisia, enkä puutu niihin sen enempää. Mutta sattumalta käteeni osui tavallaan aiheeseen liittyvä lehtileike. ”Pienten lasten surmaaminen aiheuttaa sekä päivä- että iltapäivälehdissä kollektiivisen surun, ” toteaa artikkelissa Minna Nikunen, jonka sosiaalipsykologian alaan liittyvä väitöskirja ” Surman jälkeen itsemurha. Kulttuuriset luokitukset rikosuutisissa” tarkastettiin noin vuosi sitten Tampereen yliopistossa.

Kyllähän me kylminä pidetyt suomalaisetkin suremme pienten lasten kuolemaa. Tosin eri lailla. Tuskin Suomessa pienen lapsen hautajaisiin osallistuisi samanlaista määrää ihmisiä kuin täällä Italiassa. Jo senkin vuoksi, että siellä ei hautajaisia järjestetä välittömästi. Nikusen väitöskirjassa on tutkittu tunnepitoisia, lehdissä julkaistuja tekstejä, joita lukiessaan itse kukin lukija vuodattaa muutaman kyyneleen ja mahdollisesti vielä seuraavanakin päivänä, koska surmantöihin, jotka käsittelevät lapsia ja ulkopuolisia uhreja, kirjoitetaan monesti toistamiseen.

Sen sijaan – todetaan väitöskirjassa - vaimon tai tyttöystävän surmista ei jatkojuttuja synny. Eivätkä ne aiheuta kollektiivista surua. Ne ovat ikään kuin jollakin tavalla ”luonnollisia” ja johtuvat henkilöiden välisistä riidoista. Kyse olisi ikään kuin ”yksityisasiasta”. Liekö vielä kuten kuusikymmentäluvulla, jolloin itse jouduin käymään ensiapuasemalla ”riidan" tuloksena, enkä olisi suin surminkaan kertonut, että silloinen mieheni oli väkivaltainen, vaikkei edes ryypännyt. Vielä silloin. Se oli jollakin tavalla hävettävä asia silloin ja lienee sitä vielä nytkin.


Väkivalta aina tuomittavaa

Jotenkin aikoinaan perhepiirissä tapahtuva väkivalta, joka aiemmin oli kenties vielä paljon yleisempää, oli jonkinlainen tabu ja ehkä sellaisena salaisesti hyväksyttäväkin. Varsinkin naisiin ja lapsiin kohdistunut väkivalta. Nykyäänhän jotkut naisetkin hakkaavat miehiään, ja se vasta onkin tabu. Kuka mies kehtaisi kertoa, että vaimo mukiloi, kun puolisolta saatu selkäsauna hävettää naisiakin. Onneksi on turvakodit, jonne sentään voi paeta jopa mieskin. Suomessa ainakin voi. Ja Italiassa on lapsille Telefono Azzurro. Mutta aina ei sekään auta, ainakaan lasten kohdalla.

Muistan, mikä reaktio siitä tulikaan joitakin vuosia sitten, kun olin kirjoittanut Iltalehteen jutun lasten ja nuorten tyttöjen pahoinpitelystä ja hyväksikäytöstä Italiassa. Niistä lienee italialaisissa lehdissä kirjoitetun jotenkin erityisen paljon niihin aikoihin. Juttuni oli suututtanut Suomessa asuvia italialaisia ja suomalaisia Italian ystäviä. Italian silloinen suurlähettiläs Helsingissä lähetti jopa Iltalehdelle kirjallisen protestinsa.

Saatuani kirjeen kopion, keskustelin asiasta silloisen lehden päätoimittajan kanssa, joka arveli jonkinlaista ylilyöntiä jutussani ehkä olleen, mutta kehotti kuitenkin jatkamaan samaan tyyliin.

Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että ehkä kyseessä saattoikin olla alilyönti. Joka tapauksessa olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokainen naisen tai miehen ja erityisesti lapsen ja nuoren henkilön pahoinpitely ja hyväksikäyttö on liikaa. Tämä koskee kaikkia maailman maita, myös Suomea. Hätkähdän joka kerta, kun kuulen sanottavan, että jossakin päin maailmaa tai jossakin maassa on liikaa väkivaltaa. Ikään kuin jonkin asteinen määrä raiskauksia, pahoinpitelyjä ja hengenriistoja olisi jotenkin hyväksyttävissä. (RVC)

0 Comments:

Post a Comment

Links to this post:

Create a Link

<< Home


Ilmainen www-laskuri