Italian Mansikka

Italian suomalaisten Mansikka-lehden blogi

Tuesday, May 16, 2006

NAISEN ARKEA ITALIASSA


Kotini on linnani

Italiassa paetaan yhä useammin kaupunkien hälinää, ilmansaasteita, stressiä ja rikollisuutta maaseudun pieniin asutuskeskuksiin. Sellainen on Marchen läänissä sijaitseva Monte San Vitokin, jonka historialliseen keskustaan muutin vuonna 1985. Kuvittelin pääseväni eroon oravanpyörästä, johon pienlehden toimitussihteerinä olin joutunut.

Täällä minua odottikin ainainen tasapainoilu kirjallisten töiden ja kotitöiden välillä. Ja kun lankoni kuoli autokolarissa pian Italiaan tuloni jälkeen, lankesi huolenpito mieheni iäkkäistä vanhemmista miehelleni ja minulle. Toinen veli asuu Torinossa, eikä vanhoja ihmisiä voi viedä pois juuriltaan. Vanhainkotiin Italiassa menevät vain ne, joilla ei ole omaisia.

Taas minulla oli nelihenkinen perhe, jonka hyvinvointi oli vastuullani. Appivanhempani olivat jo aika vanhuudenhöperöitä ja aluksi minulle ihan vieraita ihmisiä. Tuskin olisin jaksanutkaan ilman mieheni suurenmoista panosta. Mieheni sisaruksista ei juuri apua ollut.

Anoppini kunnioiitti minua suuresti ja puhuttelikin pitkään "journalisitiksi". Poikansa kuolemasta hän ei ikinä toipunut. Veli oli pienenä saanut aina tuplasti sen minkä muut, mutta aikuisena hän pitikin hellää huolta äidistään. Apesta, jolta sain vain yksitavuisia vastauksia, oli vanhemmiten tullut varsinainen puuhamies ja itsepäinen kuin muuli. Jatkuvasti piti vahtia hänen tekemisiään. Kerrankin hän seisoi tikapuilla parvekkeella, jonne oli ne haalinut ties miksi. Kovasti perso viinillekin hän oli mutta sai terveydellisistä syistä tyytyä viinilasilliseen lounaalla.

Meillä ei gourmet-ruokia tehty eikä tehdä vieläkään. Mutta tarvittiin kekseliäisyyttä sellaisten ruokien kehittämisessä, joita anoppini pystyi syömään. Hänellä ei ollut suussaan enää yhtäkään hammasta. Se ei ollut harvinaista täällä. Vuoteen 1984 kuka tahansa lääkäri saattoi ruveta “hammaslääkäriksi” erikoistumatta. Hoitomuotona olikin ollut useimmiten hampaiden poisto.

Italialaiset rakastavat ruokaa, ja se valmistetaan perinteiseen tapaan antaumuksella. Ruoka-ajat ovat täällä pyhiä. Ne ovat niin vakiintuneita, että puhelimet käyvät kuumina juuri silloin, koska tiedetään ihmisten yleensä olevan paikalla. Miehet käyvät tavallisesti kotona lounaalla, eikä kouluissa yleensä järjestetä ruokailua. Televisio-uutisetkin lähetetään lounaan ja illallisen aikoihin. Italiassa oloni alkuajoilta muistan, miten järkytyin kuvaruudun tarjotessa aterian höysteeksi mafian murhia, Firenzen hirviötä ja Achille Lauron kaappausta ja terrori-iskua Rooman lentoasemalla. Se oli hurja vastapaino positiiviselle kulttuurisokille, jonka Italiassa ensin kokee törmätessään joka askeleella kauneuteen, taiteeseen ja historiaan. Suomi tuntui varsinaiselta lintukodolta silloin.

Historian siipien havinaa on kuultavissa myös täällä “linnassani” (kuvassa). 1700-luvulla rakennettu kolmikerroksinen talo oli 1700-luvulla Pyhän Bernhardin veljeskunnan munkkien perustama Santa Maria della Visitazione-luostari. Vuosina 1806-1845 talo oli Italian varakuninkaan Napoleon I:n poikapuolen, Eugenio Napoleonen hallussa. Hänen äitinsä Josephine (Beauharnais) on ainakin Napoleonia käsittäviä elokuvia nähneille tuttu.

(Ks. Reunahuomautuksia)

Mieheni perheellä talo oli ollut yli sadan vuoden ajan. Nykyään Palazzo Cavallarissa asuu meidän kahden lisäksi pari muuta perhettä. Meillä on viisi isoa huonetta ja keittiö talon pohjakerroksen vasemmalla sivulla ja lähes saman verran kellarissa. Pienessä puutarhassa kukkii keväisin kirsikkapuu. Naapurissa, avaran sisääntulohallin oikealla puolella on terveysasema.

Appivanhempieni kuoltua kymmenen vuotta sitten olen järjestänyt oloni mukavaksi. Asunnostamme on tullut lintukotoni ja piilopirttini. Munkkien entisen ruokailusalin puolikkaasta olen saanut avaran työhuoneen. Toinen puolikas on makuuhuoneenamme. Katossa, jonka korkein kohta on neljä metriä lattiapinnasta, on valkoisia ja ruskeita stukko-koristeita, jotka - kuten koko huoneistokin - entisöitiin ohjeitteni mukaan 19 vuotta sitten.

Näissä puitteissa, mahtavien paperivuorten keskellä valmistuvat kirjalliset työni ja Italian suomalaisten Mansikka-lehti. Täältä lähtevät myös e-mailit maailmalle, ja puhelut tyttärilleni Hannoveriin ja Vantaalle sekä tyttärenpojalleni Järvenpäähän. En enää matkustele kovinkaan usein. Ensimmäisenä vuonna kävin peräti 19 kertaa Roomassa, nykyään enää pari kertaa vuodessa.

Arkeni on edelleen tasapainoilua kirjallisten töiden ja kotitöiden välillä, ja tekemättömiä töitä on aina odottamassa. Kun on paljon tilaa, on paljon siivottavaakin. Ja päivittäin tulee kiire lounaan valmistamisessa, kun miehelläni on vajaat puoli tuntia aikaa ruokailuun. Onneksi hänellä ei ole ylettömiä, gastronomisia vaatimuksia.

Täydellinen lintukoto ei tämäkään talo ole. Huomasin sen syyskuussa 1997 Marchen ja Umbrian maanjäristyksen aikana, kun lattia keinahteli jalkojeni alla ja olo oli kuin avomerellä. Tosin talo ei näyttänyt olevan moksiskaan. Olihan se kestänyt paljon lähempänäkin, Anconassa, sattuneen maanjäristyksen vuonna 1972. Pari vuotta sitten tämä historiallisen suojelun kohteena oleva talo kuitenkin restauroitiin läänin myöntämillä maanjäristysrahoilla. Työ kesti melkein vuoden päivät, ja kuulohermoni olivat tosi kovalla koetuksella.

(Julkaistu Pirkka-lehdessä toukokuussa 2002)

© RITVA VIERTOLA-CAVALLARI

(Kuva liitetään pikimmiten)


3 Comments:

At 7:18 AM, Blogger Hallatar said...

Sinulla on ollut mielenkiintoinen elämä. =)

 
At 7:53 AM, Blogger Italian Mansikka said...

Onhan se sitä ollut. Siitä kirjoitan kuitenkin varmaan enemmän, jahka ehdin
Paperivuorineuvoksen pakinoissa.
http://ritviecav.blogspot.com.

 
At 8:24 PM, Blogger Hallatar said...

Kerrotko lisää niistä pikku-ovista, joita ei enää koskaan saa käyttää...=) JOista ruton surmaaman vietiin pois taloista? (Näin olen kuullut) Vai oliko pienille oville sittenkin jokin toinen merkitys? =)

 

Post a Comment

Links to this post:

Create a Link

<< Home


Ilmainen www-laskuri