Italian Mansikka

Italian suomalaisten Mansikka-lehden blogi

Wednesday, May 31, 2006

MANSIKAN ARKISTOSTA 1

Ihaili Suomessa vain naisia

Mansikan numerossa 3/1992 julkaisimme italialaisen kirjailijan Aldo Busin Suomen kokemuksista, joista hän on kertonut kirjassaan Sodomie in Corpo II. Busin vähemmän mairittelevassa kirjoituksessa ei ole jälkeäkään toista kulttuuria ymmärtämään pyrkivästä asenteesta. Se on osoitus mitä rajoitetummasta monokulttuurisesta näkökulmasta ja tavasta tarkastella muita maita omaansa verraten.
Italian suomalaisista suurin osa tietänee, mikä tyyppi on Busi. Muille on todettava, etteivät kaikki italialaiset, edes kirjailijat ole hänen kanssaan samaa mieltä Suomesta ja suomalaisista. Mutta kuriositeettina teksti on mitä huvittavin. Onhan mottomme: "Siltä, joka osaa nauraa itselleen, ei tule hupia puuttumaan" (Liisa Hyssälä, peruspalveluministeri)

Suomessa ei ole muuta kuin tilaa

"Täällä Suomessa matka Helsingistä Lahteen on näkymiltään sama kuin kulkisi muutamia satoja kilometrejä Lombardian halki siihen aikaan, kun tulta ei vielä tunnettu eikä pyörää ollut keksitty. Koivuja, koivuja, koivuja, eikä ihmisiä missään. Sitä paitsi englantilaiset ja suomalaiset kiistelevät yhä siitä, kumpi maa on maailman sateisin. Ja luultavasti myös siitä, kummassa on hullumpaa porukkaa", arveli Busi.

Paitsi luontoa Busi karsasti myös suomalaista taidetta, koska se ilmentää luontoa: -”Taideteoksiinsa, seinämaalauksiinsa ja veistoksiinsakin he kehtaavat (!) ottaa innoituksensa luonnosta....... Luonto on täällä täydellisesti järjestyksessä: leirintää järvenrannoilla, tavarat yhteisiä ja kaikkien käytettävissä (sähkösilitysraudasta invalidivessaan), pukukoppeja uimareille. Kuljeskelen metsässä toivoen tapaavani ties mitä viikinkejä, turhaan; pelkkää metsää metsän keskellä. Maisemassa ei ole muuta yllättävää kuin ikiaikainen kärsivällisyys, jonka voimalla maan neljä ja puoli miljoonaa asukasta (1992; toim. huom!) ovat paneutuneet rakastamaan sitä.”

”Ja kaikki tämä valo, joka häipyy, kirkastuu ja kestää, ohenee ja on aina valoisaa. Kaikkialla vettä ja kasvillisuutta ja tuulta, sadetta, tuhlailevaa luonnon yltäkylläisyyttä – tänään myös rakeita. En tiedä millainen Helsingin keskusta on, mutta olen kuullut sanottavan, että viikonloppuisin kaupunki tyhjenee, kun väki lähtee – maalle."

Ja edelleen: "Helsinki hukkuu vihreyteensä ihan niin kuin tämäkin paikka. (sic!) Nyt kun kävelen ympäriinsä, katselen sinne tänne siroteltujen talojen kaihtimia ja mietin: kun rakentamisen riemu on ohi, mitä niiden asukkaille jää talonsa täytteeksi? Kun asukkaat ilmestyvät esiin sisätiloista, mitä eroa on tällä sunnuntaiasulla tai loma-asulla? Kansanpuku? Toisin sanoen, onko eskimolla intohimoja? - Otan siitä selvää, onpa niinkin, intohimona ovat sosiaalinen nousu ja hevoset.” (sic!?)

Ei halunnut nojata koivuun raittiina

Busi ei viihtynyt Mukkulan kirjailijakokouksessa, jossa ”ei ollut mitään väliä millään muulla kuin sillä, että oli olemassa koivu, johon saattoi nojata kaatokännissä.” Hän totesi joutuneensa eri seuraan, koska alkoholia karttava kirjailija herätti epäluuloja.

”Täällä täytyy tuhota maksansa saadakseen hyväksymistä, selvänä ei sovi näyttäytyä missään. Raitis kirjailija ei ymmärtäisi kansan sielua, joka on suunnattoman surumielinen, ei puolesta eikä vastaan (Venäjä oven takana!) ja kaikki 50 asteen pakkasessa. Sen täytyy johtua luonnosta, joka masentaa, tästä päivättömyydestä ja yöttömyydestä, joka yllyttää jokaisen tarttumaan pulloon. Suomalaiset eivät ikinä ymmärtäisi raittiin romaania, se olisi kuin maan petturuutta.”

Tosin Mukkulan kokouksen naiset ”katselivat häntä samanlaisin odotuksin kuin nainen, joka lähtee Sorrentossa yksin ulos iltakymmenen jälkeen.” Sama tapahtui myös Helsingissä ”naisten kiinnostus oli ilmeinen”. Naisten, joista Busi totesi:n ”Tässä maassa, toisin kuin missään muualla, on enemmän kauniita naisia kuin miehiä. Jos joku ei sitä vielä tiedä: suomalaiset tytöt ovat maailman kauneimpia...”

Nämä naiset kiinnittivät Busin mukaan yltäkylläisen huomionsa häneen joko auton ikkunasta tirkistellen tai kaksin, kolmisin, jopa nelisin kadulla kävellen. ”... säteileviä, hyvin kauniita, huolellinen meikki, hienostuneet käden liikkeet, liehuvia silkkileninkejä, ylellisiä, hyvin lyhyitä, silmien ja poskien väriloisto: Purppuranpunaista ja kastanjanruskeaa. Erikoiset punk-kampaukset tai punainen tai keltainen poninhäntä, joka ulottuu reisiin.”

”He tervehtivät minua, heiluttavat lakattuihin kynsiin päättyviä kermanvaaleita sormiaan, hätkähdyttävissä meikeissä, jotka kertovat elämänhalusta, etelämaalaisesta hilpeydestä, silmiä kaikenvärisiä vihreästä siniseen nauliutuneina kiharatukkaiseen mieheen, joka kulkee aina yksin samaa reittiä satamaan, oluttupaan, hotelliin kaupungin keskustassa, aivan selvästi italialainen.”

Näin siis Aldo Busi, joka tyytyi pelkästään ihailemaan naisia. Suomettarien pettymykseksi varmaankin. Mutta arvattavasti parempi niin!

PS. Ihana, suomalainen varhaiskesän herkkä maisema on Laila Keynäsin valokuvaama. Klikkaamalla sitä, saat sen suuremmaksi.

Tuesday, May 30, 2006

JÄÄHYVÄISET SUURLÄHETTILÄÄLLE


Alec Aalto siirtyy Roomasta Tukholmaan

Ikäväksemme joudumme toteamaan, että vuodesta 2003 Roomassa Suomen suurlähettiläänä toiminut Alec Aalto on jättämässä meidät. Hän siirtyy Suomen suurlähettilääksi Tukholmaan, missä hän aloittaa työnsä kesäkuun alussa.

Me Italian suomalaiset tulemme muistamaan Alec Aaltoa lämmöllä jo senkin takia, että hän on ensimmäinen suurlähettiläs, jonka olemme saaneet puhujavieraaksi Italian suomalaisten tapaamisiin, ensin Bolognassa toukokuussa 2004 ja Roomassa pari viikkoa sitten, äitienpäivän aattona.

Suurlähettiläs Alec Aalto, 63, on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti. Hän on tehnyt ulkoministeriössä pitkän uran työskennellen muun muassa suurlähettiläänä Wienissä ja Ljubljanassa sekä EU-asioiden valtiosihteerinä. Ennen ulkoministeriötä Aalto työskenteli toimittajana Yleisradiossa sekä valtioneuvoston tiedotuspäällikkönä ja Nesteen tiedotusjohtajana.

Mansikan toimitus toivottaa suurlähettiläs Aallolle onnea ja menestystä uudessa asemapaikassaan. Tehtävä tulee olemaan haasteellinen jo siitäkin syystä, että Ruotsissa on niin paljon suomalaisia. Ja tietyssä mielessä Ruotsin painoarvo on naapurina ja historiallisistakin syistä ja pohjoismaiden välisen yhteistyön takia Suomelle erittäin tärkeä.

"Lordi ei ole vitsi"

Suomalainen Lordi-yhtye aiheutti kohua Euroopassa jo ennen kuin jatkuvasti viimeisille sijoille Euroviisuissa jäänyt Suomi hullaantui ja oli pakahtua ylpeyteen Lordin voitosta Kreikassa pidetyssä kilpailussa.

Niinpä suurlähettiläs Alec Aaltokin ihmetteli puheessaan Italian suomalaisyhteisöjen vuosikokouksessa, minkälaista Suomi-kuvaa Lordin maine oikein voikaan luoda. - Eikö suomalaista osaamista olisi voitu mitenkään tarjota ulkomaille edes hieman charmöörimmässä muodossa, hän kysyi.

Rovasti Veli-Matti Hynninen, joka on toimittanut jumalanpalveluksia Roomassa jo joitakin vuosia äitienpäivinä ja itsenäisyyspäivinä, ja joitakin kertoja Milanossakin, puolestaan kirjoitti
Juhlitaan.net-sivuilla:

Lordin olemus on niin ruma, että se alkaa olla jo suorastaan kaunis. Mr. Lordi, Tomi Putaansuu (32) itse pitää Lordia nykymetalliin nähden yksinäisenä sutena. Aikaisemmin oli tällä viihteen sektorilla nähty parikymppisiä nyrkkiään viskeleviä kaljuja miehiä tai tuonelan tienviitoiksi pukeutuneita mustatukkatyttöjä.

Mutta Lordin porukka päätti ottaa rankan pesäeron näihin alan muihin yrittäjiin. Taisivat pojat onnistua tässä paremmin kuin hyvin: hirviöleima taitaa olla lähtemätöntä lajia. Lordilaiset itse pitävät tyyliään enemmän teatteripelleilynä eivätkä he alkuunkaan ymmärrä miten jotkut ovat tuominneet heidät saatananpalvojiksi.

Heidän sanomassaan saatana kärsii tappion (devil is a looser), muistuttaa lordi Putaansuu. Lordi ei ole vitsi, eikä se ole huumoria, vaan se on yksinkertaisesti teatraalista rockshowta. Ainakin nämä lordilaiset ovat tarjonneet meille suomalaisille mahdollisuuden testata sietokykyämme ja musiikkimakuamme. Meitä on niin moneksi.

Näin siis rovasti Hynninen. Tuohon ei Mansikan toimituksellakaan ole mitään lisättävää. Paitsi että makuasioista ei kannata kiistellä, ainakaan musiikkimakuun liittyvistä. Varsinkaan ei, jos korvat soivat välistä kuin sumusireenit jo sinfoniamusiikkiakin pitempään kuunnellessa. Saati sitten hevirokkia....



Tuesday, May 16, 2006

REUNAHUOMAUTUKSIA EDELLISEEN

Varakuninkaan ja tsaarin tyttären loma-asunto

Italian varakuningas Eugenio meni naimisiin arkkiherttuatar Maria Amalia Augustan kanssa, joka oli Baierin kuninkaan tytär. Pariskunnan varsinainen asunto oli Monzassa, valtavassa linnassa, joka oli toiminut 1700-luvulla Itävallan arkkiherttuan Ferdinandon kesäasuntona. Mutta kun valtion asiat vaativat varakuninkaan läsnäoloa Anconassa, Eugenio asui yleensä Monte San Vitossa entisessä luostarirakennuksessa. Siis nykyisessä kotitalossani.

Se oli rauhallinen paikka, ja usein mukana olivat myös vaimo ja lapset, joita oli lopulta kaikkiaan viisi. Kolme vanhinta oli tyttäriä ja kaksi nuorinta poikia. Pojista nuorempi, Massimiliano Giuseppe Augusto Eugenio meni vuonna 1839 naimisiin Venäjän tsaarin Nikolai I Romanovin tyttären Marian kanssa.

Varakuningas Eugenio, josta avioliiton kautta oli tullut Leuchtembergin herttua ja Eichstadtin ruhtinas muutti perheineen Napoleonin kukistumisen jälkeen Wieniin. Hän palasi kuitenkin usein vaimonsa ja lastensa kanssa Monte San Vitoon taloon, josta on tullut kotini ja linnani. Ja vielä Eugenion kuoltuakin vasta 43-vuotiaana vuonna 1824, hänen perheensä tuli usein Monte San Vitoon lomailemaan.

Myöhemmin myös Eugenion nuorempi, Venäjän tsaarin Nikolai I:n Maria-tyttären kanssa avioitunut poika, hänen keisarillinen korkeutensa Massimiliano Giuseppe Augusto Eugenio, palasi mielellään Monte San Vitoon perheensä kanssa nähdäkseen ja nauttiakseen rakastamistaan lapsuutensa maisemista. Ja mukana seurasivat usein myös hänen vaimonsa sukulaiset, Romanovit, suuren lapsilauman kanssa.

Myös Josephinen tyttärellä, varakuningas Eugenion sisarella, prinsessa Hortensella, josta myöhemmin tuli Hollannin kuningatar ja Napoleon III:n äiti, oli omaisuutta Monte San Vitossa.

(RVC)

NAISEN ARKEA ITALIASSA


Kotini on linnani

Italiassa paetaan yhä useammin kaupunkien hälinää, ilmansaasteita, stressiä ja rikollisuutta maaseudun pieniin asutuskeskuksiin. Sellainen on Marchen läänissä sijaitseva Monte San Vitokin, jonka historialliseen keskustaan muutin vuonna 1985. Kuvittelin pääseväni eroon oravanpyörästä, johon pienlehden toimitussihteerinä olin joutunut.

Täällä minua odottikin ainainen tasapainoilu kirjallisten töiden ja kotitöiden välillä. Ja kun lankoni kuoli autokolarissa pian Italiaan tuloni jälkeen, lankesi huolenpito mieheni iäkkäistä vanhemmista miehelleni ja minulle. Toinen veli asuu Torinossa, eikä vanhoja ihmisiä voi viedä pois juuriltaan. Vanhainkotiin Italiassa menevät vain ne, joilla ei ole omaisia.

Taas minulla oli nelihenkinen perhe, jonka hyvinvointi oli vastuullani. Appivanhempani olivat jo aika vanhuudenhöperöitä ja aluksi minulle ihan vieraita ihmisiä. Tuskin olisin jaksanutkaan ilman mieheni suurenmoista panosta. Mieheni sisaruksista ei juuri apua ollut.

Anoppini kunnioiitti minua suuresti ja puhuttelikin pitkään "journalisitiksi". Poikansa kuolemasta hän ei ikinä toipunut. Veli oli pienenä saanut aina tuplasti sen minkä muut, mutta aikuisena hän pitikin hellää huolta äidistään. Apesta, jolta sain vain yksitavuisia vastauksia, oli vanhemmiten tullut varsinainen puuhamies ja itsepäinen kuin muuli. Jatkuvasti piti vahtia hänen tekemisiään. Kerrankin hän seisoi tikapuilla parvekkeella, jonne oli ne haalinut ties miksi. Kovasti perso viinillekin hän oli mutta sai terveydellisistä syistä tyytyä viinilasilliseen lounaalla.

Meillä ei gourmet-ruokia tehty eikä tehdä vieläkään. Mutta tarvittiin kekseliäisyyttä sellaisten ruokien kehittämisessä, joita anoppini pystyi syömään. Hänellä ei ollut suussaan enää yhtäkään hammasta. Se ei ollut harvinaista täällä. Vuoteen 1984 kuka tahansa lääkäri saattoi ruveta “hammaslääkäriksi” erikoistumatta. Hoitomuotona olikin ollut useimmiten hampaiden poisto.

Italialaiset rakastavat ruokaa, ja se valmistetaan perinteiseen tapaan antaumuksella. Ruoka-ajat ovat täällä pyhiä. Ne ovat niin vakiintuneita, että puhelimet käyvät kuumina juuri silloin, koska tiedetään ihmisten yleensä olevan paikalla. Miehet käyvät tavallisesti kotona lounaalla, eikä kouluissa yleensä järjestetä ruokailua. Televisio-uutisetkin lähetetään lounaan ja illallisen aikoihin. Italiassa oloni alkuajoilta muistan, miten järkytyin kuvaruudun tarjotessa aterian höysteeksi mafian murhia, Firenzen hirviötä ja Achille Lauron kaappausta ja terrori-iskua Rooman lentoasemalla. Se oli hurja vastapaino positiiviselle kulttuurisokille, jonka Italiassa ensin kokee törmätessään joka askeleella kauneuteen, taiteeseen ja historiaan. Suomi tuntui varsinaiselta lintukodolta silloin.

Historian siipien havinaa on kuultavissa myös täällä “linnassani” (kuvassa). 1700-luvulla rakennettu kolmikerroksinen talo oli 1700-luvulla Pyhän Bernhardin veljeskunnan munkkien perustama Santa Maria della Visitazione-luostari. Vuosina 1806-1845 talo oli Italian varakuninkaan Napoleon I:n poikapuolen, Eugenio Napoleonen hallussa. Hänen äitinsä Josephine (Beauharnais) on ainakin Napoleonia käsittäviä elokuvia nähneille tuttu.

(Ks. Reunahuomautuksia)

Mieheni perheellä talo oli ollut yli sadan vuoden ajan. Nykyään Palazzo Cavallarissa asuu meidän kahden lisäksi pari muuta perhettä. Meillä on viisi isoa huonetta ja keittiö talon pohjakerroksen vasemmalla sivulla ja lähes saman verran kellarissa. Pienessä puutarhassa kukkii keväisin kirsikkapuu. Naapurissa, avaran sisääntulohallin oikealla puolella on terveysasema.

Appivanhempieni kuoltua kymmenen vuotta sitten olen järjestänyt oloni mukavaksi. Asunnostamme on tullut lintukotoni ja piilopirttini. Munkkien entisen ruokailusalin puolikkaasta olen saanut avaran työhuoneen. Toinen puolikas on makuuhuoneenamme. Katossa, jonka korkein kohta on neljä metriä lattiapinnasta, on valkoisia ja ruskeita stukko-koristeita, jotka - kuten koko huoneistokin - entisöitiin ohjeitteni mukaan 19 vuotta sitten.

Näissä puitteissa, mahtavien paperivuorten keskellä valmistuvat kirjalliset työni ja Italian suomalaisten Mansikka-lehti. Täältä lähtevät myös e-mailit maailmalle, ja puhelut tyttärilleni Hannoveriin ja Vantaalle sekä tyttärenpojalleni Järvenpäähän. En enää matkustele kovinkaan usein. Ensimmäisenä vuonna kävin peräti 19 kertaa Roomassa, nykyään enää pari kertaa vuodessa.

Arkeni on edelleen tasapainoilua kirjallisten töiden ja kotitöiden välillä, ja tekemättömiä töitä on aina odottamassa. Kun on paljon tilaa, on paljon siivottavaakin. Ja päivittäin tulee kiire lounaan valmistamisessa, kun miehelläni on vajaat puoli tuntia aikaa ruokailuun. Onneksi hänellä ei ole ylettömiä, gastronomisia vaatimuksia.

Täydellinen lintukoto ei tämäkään talo ole. Huomasin sen syyskuussa 1997 Marchen ja Umbrian maanjäristyksen aikana, kun lattia keinahteli jalkojeni alla ja olo oli kuin avomerellä. Tosin talo ei näyttänyt olevan moksiskaan. Olihan se kestänyt paljon lähempänäkin, Anconassa, sattuneen maanjäristyksen vuonna 1972. Pari vuotta sitten tämä historiallisen suojelun kohteena oleva talo kuitenkin restauroitiin läänin myöntämillä maanjäristysrahoilla. Työ kesti melkein vuoden päivät, ja kuulohermoni olivat tosi kovalla koetuksella.

(Julkaistu Pirkka-lehdessä toukokuussa 2002)

© RITVA VIERTOLA-CAVALLARI

(Kuva liitetään pikimmiten)


Thursday, May 04, 2006

UUSIA POIMITTUJA


Bill Gates ei halua olla maailman rikkain mies
Ei ole kuulemma helppoa rikkaillakaan, vaikka niin helposti kuvittelemme. Varsinkaan maailman rikkaimmilla. Siksiköhän Berlusconi niin kovasti halusi jatkaa pääministerinä, ettei olisi tarvinnut liikaa ajatella omia rikkauksiaan, ja miten niitä saisi ehkä hankittua lisääkin.

Itse asiassa emme nyt puhukaan Berlusconista vaan Microsoftin kehittäjästä Bill Gatesistä (tuliko oikein?). Jos olet maailman rikkain mies, tai ihminen, niin suunnilleen joka askeltasi tarkkaillaan. (Todennäköisesti näin kävisi naisellekin, joka ehkä tarkkailtaisiin vieläkin enemmän ja vieläkin enemmän henkilökohtaisuuksiin mennen, jopa ulkonäkö käytäisiin läpi pienintä ryppyä myöten. Ja myös rinnaympäryksestä puhuttaisiin ja kuppikoosta ja siitä, onko vaiko ei silikonia.)

No, Bill Gates ei ole huomionkipeä. Hän ei pidä mainoksista eikä mainostamisesta. Itse asiassa se häiritsee häntä kovasti, niin kuin ihmisten ja tiedotusvälineiden keskipisteenä oleminenkin. Samaa ei voi sanoa meidän Silviosta. Mainoksillahan hän on rikastunut ja innostunut sittemmin mainostamaan myös itseään. Omissa ja valtion televisioissa. No, poliitikon on tietysti pakko. Mitä enemmän on keskustelun aiheena sen parempi. Tärkeintä on olla esillä jatkuvasti.

Bill Gatesin sanotaan myös olevan yksi maailman anteliaimmista filantroopeista. No, varaahan hänellä siihen on. Ja sitä ahkerasti harjoittamalla ei tarvitsisi kauan ollakaan maailman rikkain.

Muistan joskus aiemmin lukeneeni, ettei hän omille lapsilleenkaan ole omaisuuksia liiemmälti jaellut. Kasvatuksellisista syistä. Tiedä häntä. Kuitenkin me tavalliset pennin- tai pitäisikö sanoa sentinvenyttäjät saamme olla onnellisia, kun meillä ei tavallisten päivittäisten huoltemme lisäksi ole noita rikkaitten ongelmia !

Nytkö meiltä viedään halpalennotkin?


Maailmalta tulee ikäviä uutisia meille sentinvenyttäjille. Nyt epäillään, ettei Ryanairkaan olisi mikään luotettava lentoyhtiö. Kaksi naistoimittajaa oli viiden kuukauden ajan soluttautuneina Ryanairin lentoemäntien joukkoon, ja he olivat löytäneet kaikkea muuta kuin vähäisiä puutteita ja vikoja, jotka heidän mukaansa vaarantavat niin lentokuljetusten kuin matkustajien ja henkilökunnan turvallisuuden.

Näiden tarkkailijoiden mukaan yhtiön henkilökunta työskentelee Ryanairin lennoilla täysin sietämättömissä olosuhteissa, jotka vaarantavat jopa heidän terveytensä, ja joiden seurauksena varmuustarkastuksiakin laiminlyödään. He saattavat jopa nukahtaa työvuorolaan uupumuksen takia. Edelleen henkilökunnan kouluttaminen on puutteellista ennen kaikkea, mitä tulee turvallisuusnäkökohtiin. Työhön värvättyjen henkilöiden kontrolli on riittämätöntä. Sama koskee koneeseen tulleita matkustajia. Myös koneen siisteydessä ja hygieenisyydessä tuntuisi olevan reilusti toivomisen varaa.

Asiasta on tehty kantelu syyttäjänvirastoille niillä paikkakunnilla, joiden lentokentillä Ryanair Italiassa toimii. Jo alustavien tutkimusten mukaan Ryanairin toiminnassa ei olisi noudatettu niitä turvallisuusnormeja, joita edellytetään jokaiselta Euroopan sisällä ja kansainvälistä kuljetusta harjoittavalta lentoyhtiöltä.

Uutinen on todella ikävä, jos se todella pitää paikkansa. Loogisesti ajatellen se ei kyllä yllätä, sillä jos yhtiö kuljettaa ihmisiä esim. Italiasta Englannin kautta Tampereelle velottamalla lennosta yhden sentin plus lentokenttäverot, niin pakostihan sen on täytynyt tinkiä kustannuksissa.


Italialaiset ja suomalaiset anopit

Apua, minulla on hirviöanoppi! Näin otsikoi Iltasanomat juttunsa äskettäin (22.4.2006). Kysymys oli tällä kertaa suomalaisesta anopista, ei italialaisesta, josta tai joista kirjoitin Mansikassa 2000. Italiassahan joka kolmannen avioeron syyksi on todettu nuoren parin asioihin sekaantuva miehen äiti. Perheiden hajoamisesta huolestunut, maallikkokatolisten järjestö Azione Cattolica ryhtyi silloin laittamaan anoppeja kuriin kursseilla ja opettamaan samalla miniöille anopin käsittelytaitoa. Eihän se pahitteeksi olekaan.

Niin Suomessa kuin Italiassa parisuhteeseen sekaantuva anoppi on yleensä miehen äiti.

Ainakin Iltasanomien nettisivulla olleen pikkujutun perusteella voisi päätellä, että erojakin on toki italialaisen ja suomalaisen anopin välillä.

Suomalainen anoppi ei niinkään näyttäisi puuttuvan miniän huushollin pitoon, vaan itse parisuhteeseen. Miniä ei suomalaisen anopin mielestä huomioi puolisoaan tarpeeksi, eikä ehkä häntä itseäänkään, anoppia. Iltasanomien keskustelupalstalla nimimerkki Mä vaan kirjoitti:

- Olin viimeisilläni raskaana, kun anoppini täytti 65. En pystynyt lähtemään juhliin, mutta mieheni ja lapset menivät. Juhlan jälkeen anoppi tuli meille ja piti kunnon saarnan minun keittiössäni siitä, kuinka loukkaantunut hän oli.

Psykologi Kari Kiianmaan mukaan, että anopin moitteet kohdistuvat usein miniän elämäntyyliin tai sitten juuri siihen, ettei tämä (anopin mielestä) huomioi puolisoaan tarpeeksi. Anopin lapsen, yleensä miehen, on vaikea tajuta tilannetta saati sitten puuttua siihen. Usein tilanne kärjistyy, kun vaimo kokee anopin sotkeutumisen häiritsevänä. Jos kumppanin äiti hallitsee jollakin lailla pariskunnan elämää, tilanne ärsyttääkin ensisijaisesti miniää.

Tuntuu kuitenkin siltä, etteivät anopit Suomessa puutu nuoren parin asioihin läheskään niin usein kuin Italiassa, ja että silloin äidin suhde poikaansa on erityislaatuinen. Äiti yrittää jollakin tavalla suojella poikaansa, ja tuntee tarvetta puuttua tämän elämään vielä senkin jälkeen, kun poika on lentänyt kotopesästä, Kiianmaa pohti Iltasanomissa.

Italialaisen äidin pastakattilat ja käsin pestyt paidat

Mitä italialaisiin tulee, on syytä toki mamman kultapojuissakin, jotka viihtyvät äidin pastakattiloiden äärellä liian pitkään. (Tosin siellä viihtyvät tytötkin.) Ja kun tämä ei osaa luopua pojistaan eikä vallastaan heihin, miniä jää lähes aina häviölle. Joutuessaan tiukoille yhdeksän kymmenestä miehestä kuulemma valitsee äidin. Hänestähän ei voi erota.

Monet tänne avioituneista suomalaisistakin ovat saaneet kokea sen, miten anoppi puuttuu eri tavoin nuoren parin elämään, lastenkasvatukseen ja kodinhoitoon. Ja lomalta palatessa heidän kotinsa saattaa olla uuteen uskoon järjestetty. Ehkä sitä on esitelty koko tuttavapiirillekin.
Mahdollisesti parit matot ja verhotkin on tärvelty käsinpesulla. Sehän on pyhä asia. Käsinpesu!

Taannoin eräässä italialaisessa naistenlehdessä muuan nainen valitti tulleensa hylätyksi, vaikka oli aina pessyt miehensä paidat käsin!

Harva anoppi kai kuitenkaan alentuu vakoilemaan nuoren parin ja etenkin miniän puuhia kuten muuan anoppi Emiliassa. Tämähän operoi nuoren parin asunnossa kuin KGB:n agentti ikään. Paikalle kutsuttu puhelinasentaja oli tiputtaa silmänsä löytäessään puhelimen takaa mikrofonin ja anopin alakerran huoneistoon johtavan johdon. Tyrmistyneelle miniälle selvisi kertaheitolla, miten miehen äiti saattoi olla selvillä kaikista heidän tekemisistään.

Tuesday, May 02, 2006

Ulkoitalialaiset ja kirjeäänestys


Odotellessa mahdollisuutta
äänestää kirjeitse
Luin juuri USP:n nettisivuilta, että ulkosuomalaisten mahdollisuus äänestää kirjeitse ei toteudu ainakaan tällä vaalikaudella. Sen sijaan kuten useimmat Italian suomalaisista jo lienevät huomanneet, ulkomailla vakituisesti asuvat Italian kansalaiset saivat ensimmäisen kerran jopa omat edustajansa Italian parlamenttiin: 12 edustajainkamariin ja kuusi senaattiin.

Ulkoitalialaiset on jaettu neljään vaalipiiriin asuinpaikan perusteella. Suurimman vaalipiirin muodostaa Italian ulkopuolinen Eurooppa, johon kuuluvat myös Venäjä ja Turkki. Alueella asuu 2.039.149 Italian kansalaista. Toiseksi suurin vaalipiiri on Etelä-Amerikka, jossa asuu 885.673 Italian kansalaista. Kolmanneksi suurin vaalipiiri on Pohjois- ja Väli-Amerikka. Alueella asuu 403.597 Italian kansalaista. Pienimmän vaalipiirin muodostavat Afrikan, Aasian, Oseanian,
Australian ja Antarktisin alueella asuvat ulkoitalialaiset, joita on 192.520.809.

Eurooppa sai edustajainkamariin kuusi (6) edustajaa, Etelä-Amerikka kolme (3), Pohjois- ja Väli-Amerikka kaksi (2) ja Afrikka, Aasia, Oseania ja Antarktis yhden (1).

Senaatin ulkoitalialaisille tarkoitetut kuusi (6) paikkaa jakautuivat seuraavasti:

Eurooppa ja Etelä-Amerikka saivat molemmat kaksi (2) senaattoria.
Yhden (1) senaattorin saivat sekä Pohjois- ja Väli-Amerikan alue että Afrikan, Aasian, Oseanian ja Antarktisin alue.

Äänestysprosentti oli 42,07 %, joka ylittää huimasti ulkosuomalaisten äänestysprosentit, jotka ovat jääneet alle 10 %. Kuriositeettina mainittakoon, että itse asiassa ulkoitalialaisten äänet olivat ratkaisevia senaatin puhemiestä valittaessa. Sillä niukasti vaalit voittaneen Romano Prodin keskusta-vasemmistokoalition ehdokas ei ilman ulkoitalialaisten viiden senaattorin ja ns. elinikäisten senaattorien ääniä olisi tullut valituksi.

Kirjeäänestys

Meitä ulkosuomalaisia tässä vaiheessa vielä kiinnostavampi asia lienee se, että ulkoitalialaiset äänestivät pääsääntöisesti kirjeäänestyksellä. Oli myös mahdollista äänestää tietyin edellytyksin omassa kotikunnassaan Italiassa.

Kirjeäänestystä varten konsulaati lähetti äänioikeutetuille kirjekuoren, jossa oli äänestämisohjeen sisältävä paperi, todistus äänestysoikeudesta, yksi tai kaksi äänestyslippua, yksi täysin valkoinen kirjekuori ja toinen kirjekuori, jossa oli Italian konsulaatin osoite valmiiksi kirjoitettuna sekä tarvittava postimerkki. Lisäksi kuoressa oli äänestysalueen ehdokaslista sekä lakiteksti ulkomailla äänestämisestä.

Äänestysliput neuvottiin laittamaan puhtaan valkoiseen kirjekuoreen, johon ei saanut kirjoittaa mitään. Isompaan jo valmiiksi osoitteella ja postimerkillä varustettuun kuoreen tuli laittaa todistus äänioikeudesta. Kuori tuli postittaa mahdollisimman nopeasti, jotta se olisi ajoissa perillä konsulaatissa viimeistään 6. huhtikuuta eli kolme päivää ennen vaaleja.

Autenttisuuden toteamisessa ongelmia

Äänestämisohjeessa korostettiin sitä, että äänestys on henkilökohtainen ja salainen, ja että on kiellettyä äänestää kahteen tai useampaan kertaan tai äänestää jonkun toisen puolesta tai antaa jonkun äänestää puolestaan. Lisäksi kerrottiin, että näiden vaalia koskevien säädösten rikkomisesta rangaistaan lain ilmoittamalla tavalla. Tulee ihmetelleeksi, millä tavoin viranomaiset pääsisivät asiasta perille, jollei sitten asiasta kantele se, jonka "puolesta" on äänestetty.

Kirjeäänestyksen heikot puolet liittyvät äänestyksen autenttisuuden toteamiseen. Monikulttuurisissa avioliitoissa elävien kohdalla se tuskin olisi mikään ongelma, sillä tuskin esim. meidän italialaisilla puolisoillamme olisi mitään intressiä äänestää puolestamme.

Kaikki hyvin tähän asti, mutta keräsin myös eräitä kirjeäänestystapaa, lähinnä äänten autenttisuutta ja niiden tarkistamismahdollisuuksia kritisoivia kannanottoja. Kannanotot ovat näitä vaaleja edeltäneen kansanäänestyksen järjestelyjä koskevia, enkä tiedä, oliko niitä otettu huomioon näissä vaaleissa. Joka tapauksessa näistä kommenteista voi olla hyötyä, jos ja kun kirjeäänestys tulee ajankohtaiseksi ulkosuomalaisten kohdalla.


1) Mikäli äänestysmateriaali postitetaan tavallisena postina vastaanottajalle, viranomaisilla ei ole varmuutta siitä, että kirje on mennyt perille oikeaan osoitteeseen tai joutunut oikean henkilön käsiin.

2) Jos myös takaisin lähetettävä kuori on varustettu tavalliseen postiin tarkoitetuin
postimerkein, ei viranomaisella ole varmuutta sen paremmin kirjeen lähettäjästä kuin äänestäjästäkään. Kirjeen lähettäjällä ei liioin ole varmuutta siitä, että kirje, jossa on hänen antamansa ääni, on tullut perille oikeaan määränpäähänsä. (Äänestäjää oli kehotettu laittamaan postimerkeillä varustettuun kuoreen vain äänestyslapun sisältävä anonyymi valkoinen kirjekuori.)

3) Jos oletamme, että jossakin osoitteessa on useampi kuin yksi äänestyskelpoinen henkilö, ei viranomaisella ole varmuutta siitä, ovatko kaikki kyseisessä osoitteessa äänestäneet itse vai yksi kaikkien puolesta. Esimerkiksi se, joka on sattunut olemaan kotona postin tullessa, on voinut äänestää kaikkien puolesta. Tai jos joku jätti äänestämättä, niin viranomainen ei silloinkaan tiedä, kuka on äänestänyt ja kuka ei.

Kaksi parannusehdotusta

Ensimmäisen huomautuksen kohdalla voin henkilökohtaisesti todeta, että posti voi tosiaan mennä harhaan varsinkin täällä Italiassa. Kerran, tosin siitä on jo rutkasti aikaa, ihan oikealla osoitteella varustettu, tavallisena postina lähetetty, minulle osoitettu kirje olikin mennyt naapurikuntaan. Sieltä sen tulo meikäläiselle kesti pari kuukautta. Onneksi kirje ei ollut tositärkeä. Nyt on tosin postin kulku parantunut, varsinkin nk. Prioritaria.

1) Äänestyslipun sisältävä kirje tulee lähettää äänestäjälle kirjattuna kirjeenä, johon sisältyy nimikirjoituksin varustettu kuitti lähettäjälle. (Posta raccomandata con ricevuta di ritorno) En tiedä, mikä sen on suomeksi.

2) Vain äänestyslipun sisältävä valkoinen kuori on anonyymi, minkä vuoksi on mahdollista liittää palautuskuoreen lomake, jossa on äänestäjän henkilötunnus ja nimikirjoitus.

100-prosenttisen varmaa systeemiä tuskin löytyy, sillä nimikirjoitus paperiin voidaan (ainakin teoriassa) kiristää, uhkailla tai lahjoa, mutta voitaisiinhan tavallisella perinteisellä tavalla koppiin äänestämään menijällekin tehdä lähes samoin.

Ainakaan meillä monikulttuurisessa avioliitossa elävillä ei tätä vaaraa tiettävästi ole. Puolisomme viis veisaavat, ketä me äänestämme tai äänestämmekö ollenkaan. Varmaan he olisivat tyytyväisiä, jos voisimme äänestää kirjeitse ja vaikkapa maksaa jopa kirjatun kirjeen maksunkin, jos se siitä olisi kiinni. Tulisihan se halvemmaksi kuin äänestysmatka satojen kilometrien päähän, jolloin menee matkaan työpäiväkin, vaikka itsekin joutuisi postikulut maksamaan.

Olisihan se hienoa, jos mekin saisimme omat edustajamme Arkadian mäelle, mutta ensin pitää saada nämä kirjeäänestysmahdollisuudet kuntoon.

(RVC)


Ilmainen www-laskuri